Sinkoilevia ajatuksia, aivoitusten umpisolmuja, koska odottavan aika on pitkä

Kenelle kertoa? Mitä kertoa? Milloin kertoa?

Itelleni oli heti alusta selvää, että kertoisin avoimesti tilanteeni. Tottakai kerroin heti odotushuoneessa olevalle ystävälleni, mitä lääkäri oli sanonut. Kerroin myös puolisolleni heti asiasta, kunhan ensin olin vain saanut jäsenneltyä ajatukseni, siittä pahimmasta ensijärkytyksestä selvittyäni. Kerroin vähän myöhemmin myös työpaikallani, koska en pystynyt enää valvomaan niitä viimeisiä yövuorojani, vaan jäin sairaslomalle. Samaten kerroin vanhemmilleni tilanteen, olihan isäni selvinnyt jo voittajana eturauhassyövästä, joten uutisen tuoma järkytyksen hyökyaalto oli heille jo tuttua. Lapsilleni kuitenkin ajattelin kertoa vasta, kun verikokeiden tulokset selviävät, ja on jonkinlainen hoitopolku, ehkä jopa aikatauluineen, tiedossa.

Oudointa oli, että kun lähdin sairaalasta, päälimmäisenä todellakin mielessäni oli, että miten ihmeessä minä voin kertoa tämän läheisilleni? Miksi se olikin ensimmäinen reaktioni? Kuinka tyhmää! Ikäänkuin olisin pettänyt heidän luottamuksensa jotenkin, kun nyt olin antanut tällaisen Alienin tehdä pesänsä sinne minun virtsarakon ja kohdun väliin!? Kuinka minä kehtasin?!? ”HOW DARE YOU?”, huutaisi yksi maailmalla tunnettu pieni lettipäinen tyttökin. Tunsin sillä hetkellä jotenkin oudosti olevani täydessä vastuussa omaisteni mielenrauhasta? Minä tulisin jotenkin horjuttamaan ja järkyttämään heidän henkistä tasapainoaan, sairastumalla, tahtomattani. Kuinka ajattelematonta! Ja vieläpä marraskuussa! Joulukin olisi kohta! Kaikki suunnitelmat menisivät uusiksi!? Miten ihmeessä minä pystyisin kertomaan tämän uutisen?

Juu, tiedetään.. Se on se alkujärkytys! Silloin ihmisen kaikki rationaalisen ajattelun kyky häviää hetkessä johonkin taivaan tuuliin. Ihminen voi reagoida todella oudosti. Niin tein minäkin. Otin lääkäriltä tiedon hyvin tyynesti vastaan (ehkä juuri siksi, kun en ollut täysin sisäistänyt puoliakaan, sisäinen suodattimeni toimi aika tehokkaasti… blaablaablaa) ja aloin pohtia mielipahaa jota tulisin aiheuttamaan, kertomalla löydetystä kasvaimestani.

Seuraavaksi, yksin kotona ollessani, alkoi pyöriä kaikenmaailman kauhukuvat päässäni. Google tiesi kertoa, että munasarjasyövästä selviää vain puolet! Puolet??? Yksi kuolee, toinen ei!? Arpapeliä? Joko selviät, tai sitten et? Se ois fifty-sixty, miinus se 10 prosenttia? Hell no!!! Mä en oo valmis!!! Mulla on vielä kaikkee näkemättä ja kokematta!!!! MÄÄ EN OO EES TARPEEKS HARMAA JA RYPPYINEN VIELÄ!!!?

Kaikkee paskaa, kaikkee synkkää ja kaikkee masentavaa alko pyöriin päässä. Koitin aina jarruttaa noita ajatuksiani, mutta turhaan… Se juna meni jo. Se kivi oli jo lähteny pyöriin. Lumipalloeffekti oli jo alkanut. Olin ihan hajalla mutta koitin kynsin hampain pitää kiinni vähäisistäkin järjen rippeistäni (ja uskokaa huvikseni, kun on minusta kyse, niin se järki on muutenkin hakusessa, saati nyt). Tiesin että nyt tarvitaan jo kemiallista turruttamista! Taivaallinen (tai ainakin farmaseuttinen) interventio on tehtävä. Soitin terveyskeskukseen… Pimpelipom, kaikki asiakaspalvelijatblaablaablaa, jonotusnumero 7. Juu ei kiitos. Tuo hissimusiikki jos mikä saa ihmisen sekoamaan lopullisesti, se ei tulisi koitumaan tämän emännän lopuksi. Työterveyden chattilääkäriin siis yhteys. Automaatti kyselee missä asiassa voisi auttaa. Monivalintakysymys, mitä asianne koskee, täppä kohtaan lääkitys. Onko ollut apua? Ei, enhän vielä ole saanut mitään. Onko teillä ennen ollut tämä lääke käytössä?? No ei. Onko siittä tullut haittavaikutuksia? No ei… Tässä sitten koittaa samalla toivoa että joku ihan oikea ihminen tulisi jossain välissä katsomaan, että mitä se kone sekoilee, ja miksi vastauksiin kaikkiin tulee EI. Vihdoin kysymys mihin voin vastata, eli mitä lääkettä asianne koskee, pääsee kirjoittamaan vastauksen. ”NO EN TIEDÄ? JOTAIN PAMEJA? KETAMIINIA? KAULIN? JOTAIN!!!” Kas… ja sieltähän tulikin melkein heti viesti takaisin, oikealta ihmiseltä, että lääkäri se-ja-se soittaa teille kohta numeroon ***. Ihanaa!Kiitos! Vain muutamaa tuntia myöhemmin nappasin jo ensimmäisen pelastavan, turruttavan Opamoxini (ja nuppini hiljeni!).

Viikonloppu oli pitkä kuin nälkävuosi, kun pähkäilin ja koitin kaikilla mahdollisilla keinoilla rauhoittua. Maanantaikin, päivä jolloinka olisi pitänyt jotain kuulua verikokeiden tuloksista, tuli ja meni. Pitää sanoa että ymmärrän nyt masennusta paremmin. Opamox vei minulta kyllä paniikin pois, mutta sen sijaan vaivuin johonkin epämääräiseen pimeyteen, makasin vain ja tuijottelin Yle Areenalta luonto–ohjelman toisensa perään (ihanan monotoninen selostusääni, eikä vaatinut minkäänlaisia ponnistuksia että olisi pysynyt kärryillä). Olisin halunnut vaan nukkua, en tavata ketään, en puhua kenellekkään. En vastannut puhelimeen, koska sosiaalinen kanssakäyminen tuntui ihan liian vaativalta suoritukselta. Kadehdin karhujen talvi-unta. Tällaistako on masennuksen kanssa eläminen? Minä sentään tiesin syyn olooni. Tiesin että jossain vaiheessa se loppuu. Entäpä ne ihmiset, joilla ei ole tietoa alusta tai lopusta? Elävät vaan sananmukaisesti pimennossa, kaikenkattavassa mustassa aukossa, äärettömän uupuneena, yksin vaikkeivät olisi yksin? Kauheaa..

Tänään, tiistaina, päätin heti aamusta soittaa sinne Mikkeliin. Kyllä! Minusta on kuoriutumassa juuri sellainen ärsyttävä potilas, joka tahtoo tietää tuloksensa heti, välittömästi, eikä epäröi soitella vastaanotolle (tarvittaessa vaikka joka halvatun päivä), kunnes joku kertoo minule jotain. Tänään, tiistaina, lääkäri kuulemma katsoo tulokset. Ehkä soittaa, ehkä ei, ei osannut hoitaja siihen mitään sanoa. Antoi kyllä numeron josta voisin huomenaamula kysellä jos(???) asia askarruttaa liikaa. Onkohan numero johonkin liinavaatekaapin seinälle unohdettuun puhelimeen? Annetaan tuo numero, niin tämä hankala asiakas saa soitella siihen sitten niin paljon ku haluaa, muttei häiritse meitä? Todennäköisesti. Niin minä saattaisin tehdä.. ainakin tässä mielentilassa :)

Hoitajille, tuolla vastaanotolla, kasvaimet ja niiden hyvän- tai pahanlaatuisuus on aivan arkipäivää. He näkevät niitä jatkuvasti. No big deal. ”Paska homma. Lähteekö kukaan lounaalle?”. Minun elämä sen sijaan meni aivan mukkelismakkelis. Kaikki suunnitelmat voin nyt unohtaa, kasvaimen laadusta riippumatta. En pääsekkään aloittamaan uudessa työpaikassa. En saakkaan nyt niitä isompia kuukausipalkkoja. Ei tule joulua, siten kuin ajattelin. Kaikki meni uusiksi. Koko maailma pysähtyi. Odotetaan. Odotetaan. No helvetti… ODOTETAAN!

 

(jostain syystä päivämäärä laahaa postauksessa päivän jäljessä, pahoitteluni. Tänään on siis 15.11.22)