Kohdusta Korpee(n)

            Yhtä sikamaista odotusta tämä elämä... Vieläkään ei ole kuulunut mitään sen ihmeempää. Verikokeen tulokset tulivat kyllä. P-CA125 oli ihan ok, mutta S-HE4 oli hiukan koholla. Nehän nyt ei vielä sinänsä kerro yhtään mitään. Alavatsan magneettikuvat otetaan 2.12, ja seuraavalla viikolla sitten lääkäri ottaa kantaa niihin. Ehkä sitten saan vihdoin tietää kuinka asiassa edetään. Yhteydenottoa sairaalan suunnalta en ole saanut. Itse sinne soitin, kun näin tekstin tulleen Omakantaan, ja ainoa tieto mitä sain, oli juuri tuo mitä luin itsekin koneelta. Sana sanasta toisti lukemansa, eikä mitään muuta. Kertaakaan ei hoitaja edes kysynyt miten voin! Todella erikoista. Miten tällaisessa asiassa ei olla paremmin yhteydessä potilaaseen? Onhan tämä nyt täysin eri asia kuin, sanotaanko vaikka, aiempi peukalon luudutus mikä minulle tehtiin. Silloin minulle kyllä soitettiin väliaikatietoja, ja kyseltiin vointia. Nyt kun on kasvaimesta kyse, ketään ei tunnu kiinn...

  Sinkoilevia ajatuksia, aivoitusten umpisolmuja, koska odottavan aika on pitkä Kenelle kertoa? Mitä kertoa? Milloin kertoa? Itelleni oli heti alusta selvää, että kertoisin avoimesti tilanteeni. Tottakai kerroin heti odotushuoneessa olevalle ystävälleni, mitä lääkäri oli sanonut. Kerroin myös puolisolleni heti asiasta, kunhan ensin olin vain saanut jäsenneltyä ajatukseni, siittä pahimmasta ensijärkytyksestä selvittyäni. Kerroin vähän myöhemmin myös työpaikallani, koska en pystynyt enää valvomaan niitä viimeisiä yövuorojani, vaan jäin sairaslomalle. Samaten kerroin vanhemmilleni tilanteen, olihan isäni selvinnyt jo voittajana eturauhassyövästä, joten uutisen tuoma järkytyksen hyökyaalto oli heille jo tuttua. Lapsilleni kuitenkin ajattelin kertoa vasta, kun verikokeiden tulokset selviävät, ja on jonkinlainen hoitopolku, ehkä jopa aikatauluineen, tiedossa. Oudointa oli, että kun lähdin sairaalasta, päälimmäisenä todellakin mielessäni oli, että miten ihmeessä minä voi...

  Korpee, ja korpee niin maan perusteellisesti.. Minulle on joskus heitetty, että minun pitäisi kirjoittaa kirja. En ole suostunut. Mitä minulla olisi kirjoitettavaa? Muutama lyhyt, muka-hauska pakina? Niistä ei vielä kokonaiseksi kirjaksi ole. Se on siis jäänyt, ja jää vastaisuudessakin. Sen sijaan otin vanhan läppärini esille, ja päätin että alan nyt säännöllisesti sanoittamaan ajatuksiani ja tunteitani, perustan blogin (koska sehän on nyt niin muodikasta). Kuka tätä jaksaa lukea, se on sitten taas täysin eri asia, mutta saanpahan itse sanoitettua olotilaani ja arkeani. Terapeuttistakin tämän pitäisi kuulemma olla, ja luoja tietää että terapiaa minä kyllä tarvitsisinkin. Hienoa. Päätös tehty. Läppäri esillä. Ei muuta kuin tekstiä takomaan. Jaa, niin.. mutta…. Nimikin pitäisi keksiä. Luulisi sen olevan helppoa, sanaleikit ovat tuttua, äkkiäkös sitä jonkun nasevan nimen keksii. Niinhän sitä luulisi. Tässä mielentilassa kaikki mitä mieleen tulee, mikä vaan vähääkään antaisi osv...