Minulle on joskus heitetty, että minun pitäisi kirjoittaa kirja. En ole suostunut. Mitä minulla olisi kirjoitettavaa? Muutama lyhyt, muka-hauska pakina? Niistä ei vielä kokonaiseksi kirjaksi ole. Se on siis jäänyt, ja jää vastaisuudessakin. Sen sijaan otin vanhan läppärini esille, ja päätin että alan nyt säännöllisesti sanoittamaan ajatuksiani ja tunteitani, perustan blogin (koska sehän on nyt niin muodikasta). Kuka tätä jaksaa lukea, se on sitten taas täysin eri asia, mutta saanpahan itse sanoitettua olotilaani ja arkeani. Terapeuttistakin tämän pitäisi kuulemma olla, ja luoja tietää että terapiaa minä kyllä tarvitsisinkin.
Hienoa. Päätös tehty. Läppäri esillä. Ei muuta kuin tekstiä takomaan. Jaa, niin.. mutta…. Nimikin pitäisi keksiä. Luulisi sen olevan helppoa, sanaleikit ovat tuttua, äkkiäkös sitä jonkun nasevan nimen keksii. Niinhän sitä luulisi. Tässä mielentilassa kaikki mitä mieleen tulee, mikä vaan vähääkään antaisi osviittaa sisällöstä, sisälsi lähes joka kerta sen painokelvoittoman v- sanan. Ei kai ihme. Tässä tilanteessa yksi suuri päälimmäinen tunne kun nyt vaan on se suunnaton v*tutus, (muun muassa). Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin tähän nykyiseen nimeen. Puhutaanhan sitä, elämästä, että se on kulkua kohdusta hautaan. No, minä se en sinne hautaan suostu vielä menemään, joten piti muuttaa sanontaa oman näköiseksi. Koska v*tutuksesta puhutaan joskus myös, asiallisemmalla termillä ”korpeamisena”, ja koska asumme aikalailla korvessa (taajaman ulkopuolella ainakin), niin siitä se ajatus tähän nimeenkin. Kohdusta Korpee(n).
Kello on 8 aamulla… Picture this. Sicily, 1921…
Noh.. unohdetaan ne Tyttökullat, (Golden Girls), ainakin tästä pätkästä, vaikka niidenkin maratoonaaminen voisi olla aika terapeuttista.
Anyways… Viime viikolla, 9.11.22, piti olla pikainen piipahdus Mikkelin keskussairaalalla.
Olin pikkasen häpeillen jo yli puolitoista kuukautta sitten saanut kerättyä rohkeutta lähteä valittamaan lääkärille virtsavaivoja. Tiedättehän, niitä vanhojen kurppien ongelmia? Kun naurat, lirahtaa. Kun yskit, lirahtaa. Kun ponnistat, varmasti lirahtaa. Rukoilet maailmankaikkeutta ettei iskisi oksennustauti, sillä silloin vasta onkin koko ajan kuset housussa. Enhän mä mikään nuori typykkä enää ole, mutten miellä itseäni kyllä vielä kusiseksi Tena-mummoksikaan. Uskokaa huviksenne, on meinaan erotiikka koetuksella kun koko ajan saat pelätä että rakko päättää pettää. Jatkuvaa vedellä lutraamista ja toosan pesua. Onneksi vaadin, kaksi vuotta sitten kun kylppäriremppaa tehtiin, että meille on asennettava bideesuihku, eli isännän sanojen mukaan kotoisasti pillupuhelin. Olisin ollut hukassa ilman sitä. Mutta, tiesin että vaiva on korjattavissa, jos vain haitta on tarpeeksi iso, että jo häiritsee normaalia elämää. Eli kerää rohkeutesi, hukuta häpeäsi ja ei muuta kuin lääkärin puheille.
Ensimmäinen este meinasi tulla, kun terveyskeskuksesta tuli ilmoitus että ensisijaisesti pitäisi olla yhteydessä työterveyslääkäriin. No, hell no! Meidän työterveyslääkäri on mies, ja kaikenlisäksi hyvin virkaintoinen, minun silmissäni lähes kapaloikäinenkin! Minähän en sille pojalle jalkojani levittele!!! Tiukan väännön jälkeen antoivat periksi (sairaanhoitajatäti kyllä ymmärsi minun vastalauseeni) ja lopulta sain siis ajan terveyskeskuslääkärille. Nuori nainen, ihanan empaattinen, ja todella mukava. Otti ja tutki, teki lähetteen virtsateiden ultraukseen.
Koska kyse on minusta, niin eihän sekään mennyt niin kuin olin ajatellut. Mielessäni olin kuvitellut että menen sinne röntgeniin, sisään kävelee joku valkotakkinen, ohjaa minut toimenpidepunkan päälle ja asiallisesti jutustellen katsoo ultralla, ehkä jopa näyttää kuvaa minulle ja suomentaa samalla näkemääni. Ammattitaitoinen, asiallinen mutta samalla empaattinen. No juu, ei ollu, ei.
Minut kutsuttiin sisälle, ilmoitettiin että pusero pitää riisua, rintaliivit voi jättää, mutta housut pitää laskea lantiolle. Helppo homma. Sitten vaan sinne epämukavalle pöydälle makaamaan, paperilakanan päälle odottamaan. Tulisikohan mies vai nainen? Onko tämäkin samaa ikäluokkaa kuin aiemmat lääkärit. No ei todellakaan! Hetken kuluttua sisään marssi, jo pitkälti eläkeiässä oleva, sangen isokokoinen (ympärysmitaltaan) äijä, omissa epämuodikkaissa vaatteissaan, tylysti käski laskemaan housuja lisää, lorautti geelit alavatsalle, pyöritteli ultralaitetta hetken ja tokaisi sitten ”Käy vessassa!”. No, sinänsä tuo komento oli tervetullut, sillä olinhan jo pidätellyt neljän tunnin ajan, ja kuitenkin ne aamukahvitkin alkoi jo pyrkiä nesteenä pihalle. Mutta se asenne.. ! Tulin helpottuneena vessasta pois ja asetuin takaisin paperilakanan päälle. Taas lisää geeliä ja hiukan laitteen pyörittelyä alavatsan päällä. Tämä papparainen sanoi seuraavaksi vain ”Selvä!” ja käveli ulos!? Jäin hölmönä tuijottelemaan perään, tietämättä mitä minun kuuluisi nyt tehdä. Hoitaja onneksi tuli huoneeseen, katsoi ympärilleen ja ilmoitti hänkin hieman hämmentyneenä, että voin varmaan mennä pukemaan. Myöhemmin omakanta–sovelluksesta sain lukea että tämä tyly, puhumaton käppänä oli nähnyt 700ml jäännösvirtsaa rakossani. Ai?? Kiva tietää?
Lääkärini soitteli myöhemmin, kun oli itse lukenut tekstit, ja kertoi laittavansa lähetteen Mikkeliin naistentautien lääkärile, tarkempiin tutkimuksiin. Olihan meillä jo ensimmäisellä käynnillä ollut puhetta eri leikkausvaihtoehdoista, joilla rakkoa voidaan korjata, paikkoja nostaa, sitoa eräänlaisella verkolla, jne. Jäin siis odottelemaan kutsua lähikaupungin sairaalaan ja mielessäni jo tyytyväisenä ajattelin, ettei tulevaan toimenpiteeseen pitäisi olla estettä. Rutiinihomma! Pääsisin nolosta vaivastani! Sehän olisi ikäänkuin nuorennusleikkaus. Ei tarvitsisi enää pelätä että tiputtaa tai lirahtelee pienestäkin ponnistuksesta. Jippii!!!
Kutsu tuli. Tiedättehän, sellainen sairaalan virallinen kirje? Teille on varattu aika, blaablaablaa. Varattuna päivänä oli juuri entinen työkaverini käymässä aamusta, ja hän ehdotti että voisi lähteä mukaani, seuraksi, kun hänellä ei muutakaan ollut. Suostuin, sillä onhan tuo nyt vähän tympeää ajella ees taas, yhden pikaisen piipahduksen vuoksi. Eli paikalliset Thelma ja Louise lähtivät yhdessä tien päälle. Hyvä että lähtikin mukaan. Oli meinaan sairaala pikkusen muuttunut sitten viime käynnin, vuosia sitten, eikä vallan vähääkään. Ykisnäni jos olisin ollut, olisin varmasti eksynyt sinne. Siinä odotellessamme, kaksi hoitoalan ihmistä, sattui kommellus joka pisti meidät tirskumaan kuin koulutytöt, samalla kauhistellen lörppäsuuhoitajia. Hoitaja nimittäin kutsui jokaisen sukunimelä huoneeseen, mutta olipa sitten yksi hoitaja joka päätti kutsua sen ainoan miehen, joka siellä istui, ihan vallan koko nimellä. ” Eero ***, minä olen hoitajasi tämän toimenpiteen aikana! Suolen tähstykseenhän olette tulossa??” Niin… se siittä tietosuojasta sitten!?! Kun tuli minun aikani, vetäisin kyllä oven hyvin äkkiä perässäni kiinni, ennen kuin käytävälle olisi kuulunut ”No täällä lukeekin että teillä on ollut pissavaivoja, ihan lirahtelee pöksyihin, ja vieläpä tuossa iässä!??” Juu, kiitos ei!!! En ole niistä ongelmista puhunut pahemmin edes isännälle, saati että haluaisin tiedon leviävän koko sairaalaan, muiden odottelevien asiakkaitten iloksi. Jyskis! Ovi kiinni!
No tässä sitä sitten oltiin, aiemmin mainitsemanani päivänä, 9.11.2022, jälleen yhden paperilakanan päällä, tyylikkäästi kintut kohti kattoa. Lääkäri tutki ja ihmetteli, ei kuulemma laskeuma ole niin merkittävä että pitäisi moisia vaivoja aiheuttaa. Ei muuta ku tötterö toosaan ja sisäinen ultraus sitä kautta. Ensin tuli ilmoitus että kysta. Sitten jatkoi vielä, ja ilme meni kokoajan vakavammaksi. Minun pikainen rutiinikäynti sai täysin uuden käänteen, kun kuulin lääkärin seuraavaksi sanovan ”kasvain, 10x11 cm… blaablaablaa...vatsanalueen magneettikuvat...blaablaablaa… verikokeet… syöpäindikaattorit… blaablaablaa… leikkaus…. blaablaablaa… jatko….blaablaablaa”.
Korpee, ja pahasti korpeekin…
Minulla piti olla selvät suunnitelmat. Olin juuri sanoutunut irti yökön hommista, uutta oli jo sovittuna, palkan olisi ollut tarkoitus nousta reippaasti, mukava työporukka odottelemassa… Uusi vuosi, uusi alku. Joo… uusi alku tosiaan. Lääkärin puhuessa jotain, minun päässäni pyöri vaan miten kaikki suunnitelmani saisin nyt unohtaa. Jos olisi ollut kyseessä elokuva, niin taustalla soisi varmasti ”Haaveet kaatuu”. Kotimatkalla jutustelin kyllä kaikenlaista, mutta aivoissani ajatukset sinkoilivat tuhatta ja sataa, tunteet hyppivät laidasta laitaan, ja yhtäkkiä ymmärsin kaikki ne pikku vaivat mitä oli ollut, mutta joita pidin erillisinä, ja joille löysin muka aina selityksen.
Väsymys oli ollut sellainen vaiva, jota olin valittanut lääkärille, ja johon en keksinyt loogista syytä enää. Aiemmin olin selittänyt sen yötyöllä, vanhenemisella, sitten koronalla, ja sen jälkeen särkylääkkeistä johtuvana. Kun sitten käsileikkauksen jälkeen kivut hävisivät, jätin lääkkeet pois ja olin pitkällä sairaslomalla, jonka aikana sain taatusti tarpeeksi lepoa, mutta väsymys vaan ei lähtenyt, mainitsin siittäkin ohimennen lääkärille. Uupumus oli kyllä kirjattu, mutta siihen ei ollut lääkärikään kantaa ottanut. Ja miksi olisikaan… Eihän se ollut lamaannuttavaa, joten..
Turvotusta ja mahan kasvua oli, mutta siis, hei.. Rakastan ruokaa, ja roskaruoasta en ole koskaan kieltäytynyt. Selvähän se että jossain vaiheessa se alkaa näkyä myös housun vyötärön kiristämisenä. Tässä iässä kun muutenkin alkaa paino monella nousta, niin mitäpä sitä ihmettelemään. Ei muuta ku Hesburgerille vaan!
Närästystäkin on ollut enemmän kuin ennen, mutta sehän on selvä. Pitäisi vaan syödä terveellisemmin niin ei ne paistorasvat korventaisi.
Mahakipuja ei varsinaisesti ollut, joten ne pienet nipistelyt ohitin olan kohautuksella. Niitä näin naisena on ollut jo koko ikä, aina ensimmäisistä kuukautisista lähtien. Kuuluu asiaan.
Mahassa tuntui jotain outoa, sitä painellessa (suoli?? rakko?), olihan tuota nykyään aina tunne siittä ettei rakko tyhjene kunnolla (kyllä se oli tyhjentynyt, Mikkelin päässä katsoivat, se jäännösvirtsa mitä se ultraava papparainen oli nähnyt, olikin mun kasvain) ja koska ruoka on hyvää niin selvähän se, että suolessa massaa riittää. Niin kauan ku ei ollut kyse raskaudeta, en ollut ollenkaan huolissani muista hassuista ”kohdista”. Se mötti liikkui, ei ollut kiinni misään, välillä tuntui selvemmin, välillä ei ollenkaan.. Olin siis varma että viime aikaiset eväät siellä vain odottivat ulos pääsyään, kohti Arabian valkoista liukumäkeä, jota myös pöntöksi kutsutaan.
Ummetusta oli ollut ajoittain, mutta eihän sitä kenelläkään suoli toimi kellon mukaan. Kyllä se aina sitten jossain vaiheessa oli toiminut, jos ei muuten niin otti Laxoberonia muutaman tipan avuksi.
Täysi olo? No hyvähän se vaan on, ettei jaksa enää kokonaista pizzaa vetästä, eikä tuu niin usein syötyä niitä ”rekkamiehen annoksia” joidenka kalorimäärällä olisi pärjännyt viikon. Mitäpä sitä pähkäilemään? Terve piirre!
Selkäsäryt.. No, minulla on umpikiero selkäranka jo muutenkin, röngenkuvissa muistutan lähinnä Iines Ankkaa, ja se yhdistettynä hoitotyöhön aiheuttaa jo taatusti selkävaivoja, kuten väärässä asennossa nukkuminen, sohvalla liian kauan makaaminen, raskaiden taakkojen nostaminen.. Ei siis mitään uutta ja hälyttävää.
Jäykkyys? Käsi ylös, joka ei olisi huomannut lantion alueen jäykkyyttä, näin ikää tullessa lisää?
Hengästyminen? No, nämä minun ah-niin–urheilulliset elämäntavat, yhdistettynä painon nousuun.. Tarviiko asiaa enempää miettiä?
Ei siis mitään sellaisia oireita kuitenkaan, joista olisi pitänyt tajuta jotain. Jos olisin jonkun oireen vuoksi mennyt lääkäriin, niin vastauksena olisi ollut ikä, paino, vaihdevuodet, yötyö tai kaikki nuo yhdessä. Ja jos joku olisi halunnut tutkia, niin verikokeet olisivat olleet ihan ok (PVK otettu useamman kerran muista syistä) ja verenpaineethan minulla on koholla, mutta siihen minulla on jo lääkitys.
En olisi siis mitenkään voinut tietää että sisälläni kasvaa joku v*tun Alien, joka kerrasta söi kaikki minun tulevaisuudensuunnitelmat!!!
KORPEE, KORPEE!!!
Nyt vaan odottelen lääkärin soittoa. Ensimmäiset tulokset pitäisi olla jo näkyvillä. Onko Alien kusassu mun verenkiertoon? Löytyykö niitä samperin syöpäindikaattoreita? Pitääkö tässä alkaa jo valmistautumaan elämäni suurimpaan taisteluun? Pitääkö mun taltuttaa The Viikatemies? Onko kyseessä kohdunrungon kasvain (85% mahdollisuudet selviytyä voittajana) vaiko munasarjakasvain (fifty-fifty)? Molemmat kun vilahtivat lääkärin puheissa.. Joudunko mä niihin pahuksen hoitoihin, jotka vie tukanki päästä? Siis, plussaahan on jos muut karvat lähtee, eipähän tarvi sheivata, mutta löysin itsestäni pikavauhdilla yhden todella turhamaisen piirteen: Mun hiukset! Ainoa mukiinmenevä osa minua (ok, on mulla kaikkien läskien seassa ihan ok pyllykin!) ja jos se viedään, ni mitä mulle jää??? Apua!! Onneksi on pieni mahdollisuus vielä olemassa, että kyseessä olisikin vain hyvänlaatuinen, nopeasti kasvava kasvain. Toivon sitä todella, todella hartaasti, siinä on vastaus mikä tällä hetkellä menee jopa Joulupukin ohitse! Ho, ho, ho...
SUKLAATA, KAHVIA JA OPAMOXIA, niillä on menty tässä viime ajat. Odotellaan, odotellaan… mitäpä sitä tässä muutakaan voi….
Kommentit
Lähetä kommentti